Utilitarismi on seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Utilitarismin teki tunnetuksi filosofi Jeremy Bentham.^[1] Benthamin ohella tunnetuin klassinen utilitaristi John Stuart Mill määritteli utilitarismin opiksi, joka olettaa ”moraalin perustaksi hyödyn tai suurimman onnellisuuden periaatteen”.^[2] Tästä seuraa, että utilitarismin mukaan teot ovat oikein silloin kun ne edistävät onnellisuutta ja väärin silloin kun niillä on taipumus tuottaa onnettomuutta.^[2] Utilitarismissa moraalisesti hyvän toiminnan mittapuuna toimiva onnellisuus ei siis ole toimijan omaa onnellisuutta, vaan kaikkien niiden onnellisuutta, joita toiminta koskee.^[3]

Usein ensimmäiseksi utilitaristiksi mainitaan Jeremy Bentham, mutta utilitarismin yhteydessä mainitaan usein David Hume (1711–1776).^[1]

Ensimmäisen kerran utilitarismin perusajatuksen esitti kirjallisesti skottilais-irlantilainen Francis Hutcheson vuonna 1725. Hän edusti ”moraaliaistin” koulukuntaa, jonka edustajien mukaan ihmisellä oli erityinen moraaliaisti, jonka avulla tavoitettiin tieto moraalista. Hutchesonin mukaan hyväntahtoisuus johtaa siihen periaatteeseen, joka myöhemmin nimettiin utilitarismiksi.^[4]

Utilitarismia tai sitä lähelle tulevaa oppia edusti myös piispa Richard Cumberland vuoden 1672 moraalifilosofisessa teoksessaan De Legibus Naturae. Hän piti Thomas Hobbesin näkemystä ihmisestä liian egoistisena ja ehdotti, että ihmisluontoon kuuluu ”luonnollisena lakina” altruistisuus, jonka ansiosta ihminen järjen avulla huomaa, että enemmän hyvää on parempi kuin vähemmän hyvää. Tällöin tekoja arvioidaan sen pohjalta, kuinka paljon hyvää ne tuottavat maailmaan.^[5]

Benthamin ja Millin ohella 1800-luvun tärkein utilitaristi oli Henry Sidgwick, jonka teos The Methods of Ethics ilmestyi vuonna 1874.^[1]

Nykyaikaisessa analyyttisessä filosofiassa utilitarismia ovat edustaneet muun muassa R. M. Hare ja Peter Singer. Heidän utilitarismia käsitteleviä keskeisiä teoksiaan ovat Haren Moral Thinking (1981) ja Singerin Practical Ethics (1979).^[1][6][7] Singer on tullut kuuluisaksi etenkin eläinten oikeuksien puolustajana.^[1]

Jeremy Bentham nimesi tärkeimmiksi vaikuttajikseen ranskalaiset uudistushenkiset lähinnä kasvatukseen ja lakiin keskittyneet ajattelijat Claude Adrien Helvétius ja Cesare Beccaria, jotka molemmat olivat saaneet vahvasti vaikutteita brittiempirismistä. Bentham esitti keskeiset ajatuksensa teoksessa An Introduction to the Principles of Morals and Legislation (1789), joka käsittelee pääasiassa lakia.^[8][9]

Ihminen toimii Benthamin mukaan aina joko saavuttaakseen mielihyvää tai välttääkseen tuskaa. Yksilön mielihyvä voi kuitenkin liittyä muiden ihmisten mielihyvään, joten mielihyvän tavoittelu ei tarkoita samaa kuin egoistinen käytös. Oikein on toimia utilitaristisen periaatteen mukaisesti eli enimmäistäen toimijan toiminnan vaikutuspiiriin kuuluvien onnellisuutta.^[8]

Bentham ei antanut muuta perustetta utilitaristiselle periaatteelle kuin väittämällä, että periaatteen kyseenalaistavat väitteet ovat todellisuudessa hyötyperiaatteen sovellustapaa eikä pätevyyttä koskevia. (Esimerkiksi jokin toinen moraaliteoria olisi vain ehdotettu sovellutus hyötyperiaatteesta eli siitä, miten saadaan onnea mahdollisimman monille.)^[8]

Benthamin utilitarismin taustalla oli halu tieteellistää moraaliajattelua laskennalliseksi mielihyvän laskemiseksi. Benthamin laskennassa kaikki mielihyvät ja tuskat ovat laadullisesti samanlaisia. Laskennassa on otettava huomioon mielihyvien ja -pahojen määrälliset ominaisuudet, jotka ovat Benthamin mukaan kokemuksen voimakkuus, kesto, varmuus (arvio siitä), ajallinen läheisyys, hedelmällisyys (eli kyky tuottaa uusia mielihyvän kokemuksia jatkossa), puhtaus (kokemuksen kyky olla tuottamatta vastakkaisia kokemuksia) sekä kokijoiden määrä. Bentham ei itse pitänyt välttämättä kovin tärkeänä matemaattisen tarkkaa hyödyn laskemista, vaan hän piti kalkyyliä ihanteena, jota tuli lähestyä järkevyyden rajoissa.^[8]

Ihmiset toimivat Benthamin mukaan psykologis-egoistisesti eli oman mielihyvän enimmäistäen, mutta hän ehdotti, että heidät ohjataan utilitarismin tielle kasvatuksen, lain ja sosiaalipolitiikan avulla rangaistuksia ja palkkioita käyttäen.^[8]

John Stuart Millin mukaan moraalin perustana ovat hyöty ja ”suurimman onnellisuuden periaate”^[2], joka tarkoittaa sitä, että moraalisen teon on tuotettava mahdollisimman suuri määrä onnellisuutta mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Näin ollen utilitarismia noudattavalle ihmiselle ”yleisen hyvän edistämisestä” tulee yksi tavallisimmista toiminnan vaikuttimista.^[10] Kari Saastamoisen mukaan tästä seuraa, että utilitaristeille onnellisuus on itsessään tavoittelemisen arvoinen asia. Kaikki muut asiat ovat keinoja onnellisuuden saavuttamiseksi.^[11]

Utilitarismissa moraalin mittapuuna toimivalla onnellisuudella tarkoitetaan ”nautintoa ja tuskan puuttumista”.^[2] Onnettomuudella taas tarkoitetaan tuskaa ja nautinnon puuttumista.^[2] Koska Mill asettaa ”onnellisuuden” ja ”mielihyvän” moraalisen toiminnan mittapuuksi, utilitarismia on arvosteltu hedonismista eli nautinnontavoittelusta.^[12][13]

Millin mukaan utilitaristit eivät aseta yksilölle itselleen nautintoa tuottavia asioita moraalin mittapuuksi. Hyvän toiminnan mittapuuna toimiva onnellisuus ei ole pelkästään toimijan yksilöllistä onnellisuutta, vaan kaikkien niiden ihmisten onnellisuutta, joita toiminta koskee.^[3]

Lisäksi utilitaristit olettavan olevan laadultaan erilaisia nautintoja, joista toiset ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Mill puolustaakin oppiaan seuraavalla tavalla:

»On parempi olla tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, ja on parempi olla tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys.^[14]»

Utilitarismin arvostelijat ovat myös väittäneet, että utilitaristisia laskelmia on pidetty liian käsitteellisinä, jotta niillä voitaisiin ohjata käytäntöä. Tällöin on väitetty, että hyötylaskelman tekeminen arkitilanteissa olisi aivan liian hidasta. Tällaiseen arvosteluun Mill vastasi:

»Tämä on aivan sama kuin joku väittäisi, että kristinuskon on mahdotonta ohjata toimintaamme, koska meillä ei ole jokaisessa tilanteessa aikaa ennen toimintaan ryhtymistä lukea läpi Vanhaa ja Uutta testamenttia.^[15]»

• Sosiaaliliberalismi
• Taloudellinen utilitarismi

• Häyry, Matti: Mahdollisimman monen onnellisuus. Utilitarismin historia, teoria ja sovellukset. Porvoo Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-25858-X
• Mill, John Stuart: Utilitarismi. ((Utilitarianism, 1861.) Suomentaneet Kari Saastamoinen, Seppo Sajama ja Marko Järvenpää. Huomautuksia Benthamin filosofiasta. (Remarks on Bentham’s Philosophy, 1833.) Suomentanut Kari Saastamoinen) Helsinki: Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-791-9
• Pakaslahti, Arvi: Utilitarismi Logos-ensyklopedia. 10.11.2008, muokattu 22.9.2014. Filosofia.fi.

• Bykvist, Krister: Utilitarianism. A Guide for the Perplexed. London: Continuum, 2010. ISBN 978-0-826-49808-3 (englanniksi)
• Eggleston, Ben & Miller, Dale E. (toim.): The Cambridge Companion to Utilitarianism. Cambridge: Cambridge University Press, 2014. ISBN 978-1-107-02013-9 (englanniksi)
• Hooker, Brad: Ideal Code, Real World. A Rule-Consequentialist Theory of Morality. Oxford: Clarendon Press, 2002. ISBN 978-0-19-925657-0 (englanniksi)
• Häyry, Matti: Hyvä elämä ja oikea käytös. Historiallinen johdatus moraalifilosofiaan. Helsinki: Yliopistopaino, 2002. ISBN 951-570-517-7
• Shaw, William H.: Contemporary Ethics. Taking Account of Utilitarianism. Oxford: Blackwell, 1999. ISBN 0-631-20294-3 (englanniksi)

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Utilitarismi.

• Utilitarianism.net. (englanniksi)
• Utilitarianism Resources. (englanniksi)
• Driver, Julia: The History of Utilitarianism. Stanford Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Nathanson, Stephen: Act and Rule Utilitarianism. Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)