|
Talvipalatsi
 .jpg)  Talvipalatsi (ven. Зимний дворец, Zimnij dvorets) on Pietarissa sijaitseva entinen Venäjän keisarillinen palatsi, joka toimi Romanov-hallitsijasuvun virallisena asuinpaikkana vuosina 1737–1917. Sen tiloja käyttää nykyään Eremitaašin taidemuseo. Palatsirantakadun ja Palatsiaukion välissä sijaitseva Talvipalatsi on malliesimerkki venäläisestä barokista. Nykyinen palatsi rakennettiin vuosina 1754–1762 italialaistaustaisen arkkitehti Francesco Bartolomeo Rastrellin piirustusten mukaan,[1] jonka luomistyön huippu se on.[2] Sen tilasi keisarinna Elisabet, joka kuoli juuri ennen palatsin lopullista valmistumista.[1] Se on neljäs paikalla oleva rakennus. Pietari Suuren rakennuttama alkuperäinen talvipalatsi sijaitsi sen vieressä. Talvipalatsia rakennettiin ja sitä muutettiin lähes jatkuvasti 1730-luvun lopun ja vuoden 1837 välillä, jolloin se vaurioitui pahoin tulipalossa ja rakennettiin heti uudelleen. Keisarit rakensivat palatsinsa monumentaaliseen eli suurelliseen mittakaavaan, jonka tarkoituksena oli heijastaa Venäjän keisarikunnan valtaa ja voimaa. Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen palatsi toimi lyhyen aikaa Venäjän väliaikaisen hallituksen kokouspaikkana. Palatsin valtaus vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen aikana oli ratkaiseva tapahtuma neuvostovaltion synnyssä. KokoTalvipalatsi on pohjakaavaltaan pitkänomainen suorakulmio, ja sen pääjulkisivu on 215 metriä pitkä ja 30 metriä korkea. Palatsin on laskettu sisältävän 1 886 ovea, 1 945 ikkunaa, 1 500 huonetta ja 117 portaikkoa.[3] Rakennusaika, 1700-lukuPietari I Suuren aika 1717–1725 ja sen jälkeenPalattuaan suuren suurlähetystönsä kanssa Euroopan kiertomatkaltaan takaisin Venäjälle vuonna 1698 Pietari I aloitti länsimaalaistamis- ja laajentumispolitiikan, jonka tarkoituksena oli muuttaa Moskovan Venäjän tsaarikunta Venäjän keisarilliseksi imperiumiksi ja suureksi eurooppalaiseksi valtioksi. Tämä politiikka ilmeni rakentamisessa, tiilissä ja laastissa, kun uusi pääkaupunki Pietari perustettiin vuonna 1703.[4] Uuden kaupungin kulttuuri ja ulkoasu oli tarkoitettu perinteisen bysanttilaisvaikutteisen venäläisen arkkitehtuurin, silloisen muodikkaan Naryškin-barokin tietoiseksi hylkäämiseksi. Keisari halusi että hänen uusi kaupunkinsa suunnitettaisiin flaamilaiseen renessanssityyliin, joka myöhemmin tunnettiin nimellä 'Pietarin barokki'. Tämän tyylin hän valitsi uuteen palatsiinsa. Ensimmäinen kuninkaallinen asuinpaikka paikalla oli ollut vaatimaton hirsimökki, joka tuolloin tunnettiin nimellä Domik Petra I (Pietari I:n talo), joka oli rakennettu vuonna 1704 ja josta oli näkymä Neva-joelle. Vuonna 1711 se kuljetettiin Petrovskaja Naberežnaja -joelle,[5] missä se on edelleen.[6] Kun paikka oli raivattu, keisari aloitti suuremman talon rakentamisen vuosina 1711–1712. Tämän rakennuksen, jota nykyään kutsutaan Ensimmäiseksi talvipalatsiksi, suunnitteli sveitsiläinen arkkitehti Domenico Trezzini.[7]  1700-luku oli Euroopan kuninkaallisessa arkkitehtuurissa suuren kehityksen aikaa, kun linnoitusten tarve vähitellen pieneni. 1500-luvun lopulla alkanut prosessi kiihtyi ja suuret uusklassiset palatsit korvasivat linnoitetut linnat vahvoissa Euroopan maissa. Yksi varhaisimmista ja merkittävimmistä esimerkeistä oli Ludvig XIV:n Versailles, jonka koko ja loisto lisäsi kilpailua Euroopan hallitsijoiden välillä. Venäjän Pietari Suuri, joka halusi edistää kaikkia länsimaisia ajatuksia, halusi nykyaikaisen palatsin kuten kolleegansakin. Toisin kuin jotkin seuraajansa, Pietari I ei kuitenkaan koskaan pyrkinyt kilpailemaan Versailles'in palatsin kanssa. Ensimmäinen Talvipalatsi oli vaatimaton rakennus, jossa oli kaksi kerrosta liuskekivikaton alla.[8] Näyttää siltä, että Pietari kyllästyi pian ensimmäiseen palatsiin, sillä vuonna 1721 Talvipalatsin toinen versio rakennettiin saksalaisen arkkitehti Georg Johann Mattarnovin (k. 1719) johdolla. Mattarnovin palatsi, vaikka olikin vielä hyvin vaatimaton verrattuna muiden Euroopan pääkaupunkien kuninkaallisiin palatseihin, oli kahdessa kerroksessa rustikoidun eli nurkkaharkotetun pohjakerroksen yläpuolella, ja sen keskellä oli pylväiden tukema päätykolmio.[8] Täällä Pietari Suuri kuoli vuonna 1725. Talvipalatsi ei ollut ainoa palatsi keskeneräisessä kaupungissa eikä edes upein, sillä Pietari I oli käskenyt aatelisia rakentamaan kivitaloja ja asumaan niissä puolet vuodesta. Tämä oli epämieluisa käsky; Pietarin kaupunki oli perustettu suolle, jossa oli vähän auringonvaloa ja siellä sanottiin kasvavan vain kaalia ja nauriita. Puiden kaataminen polttoaineeksi oli kielletty, joten lämmintä vettä saatiin vain kerran viikossa. Vain Pietarin toinen vaimo, Katariina I teeskenteli nauttivansa elämisestä uudessa kaupungissa.[9] Valtakunnassa käytössä olleen orjatyön tuloksena kaupungin rakentaminen eteni nopeasti. On arvioitu, että 200 000 ihmistä kuoli kahdenkymmenen vuoden aikana kaupunkia rakentaessaan.[9] Eräs tuon ajan diplomaatti, joka kuvaili kaupunkia "nippu kyliä, jotka liittyvät toisiinsa kuten jokin Länsi-Intian plantaasi", vain muutama vuosi myöhemmin kutsui sitä "maailman ihme, kun huomioidaan sen upeat palatsit".[10] Jotkut näistä Pietari I:n rakastaman flaamilaisbarokkityylin palatseista, kuten Kikinin talo ja Menšikovin palatsi, ovat edelleen olemassa.  Pietari Suuren kuoltua vuonna 1725 Pietarin kaupunki oli vielä kaukana hänen näkemästään länsimaisen kulttuurin ja sivilisaation keskuksesta. Monet aristokraatit, jotka keisari oli pakottanut asumaan Pietarissa lähtivät. Sudet liikkuivat aukioilla öisin ja tyytymättömien pakkotyöorjien joukko, joka oli tuotu rakentamaan keisarin uutta kaupunkia ja Baltian laivastoa, kapinoi usein. Pietari I:n seuraajaksi tuli hänen leskensä Katariina I, joka hallitsi kuolemaansa vuoteen 1727 asti. Häntä seurasi Pietari I:n pojanpoika Pietari II, joka vuonna 1727 laajennutti Georg Mattarnovin suunnittelemaa palatsia huomattavasti arkkitehti Domenico Trezzinin suunnitelmien pohjalta.[6] Kesäpalatsin vuonna 1711 suunnitellut Trezzini oli yksi 'Pietarin barokkityylin' huomattavimmista edustajista. Hän suunnitteli palatsin kokonaan uudelleen ja laajensi Georg Mattarnovin olemassa olevaa Talvipalatsia niin, että Mattarnovin palatsista tuli vain yksi kahdesta päätypaviljongista uuteen, kolmanteen Talvipalatsiin.[8] Kolmas palatsi, kuten toinenkin, edusti 'Pietarin barokkityyliä'. Pian kolmannen palatsin valmistumisen jälkeen vuonna 1728 keisarillinen hovi muutti Pietarista Moskovaan, ja Talvipalatsi menetti asemansa keisarillisena pääasuntona. Moskova oli jälleen nimetty pääkaupungiksi, mikä oli ollut Pietarin kaupungille myönnetty asema vuonna 1713. Pietari II:n kuoleman jälkeen vuonna 1730 valtaistuin siirtyi Pietari I:n veljentyttärelle, Kuurinmaan herttuatar Anna Ivanovnalle. Keisarinna Annan aika 1730–1740 Uusi keisarinna Anna välitti Pietarista enemmän kuin edeltäjänsä. Hän perusti uudelleen keisarillisen hovin Talvipalatsiin ja vuonna 1732 Pietarin kaupunki korvasi jälleen virallisesti Moskovan Venäjän keisarikunnan pääkaupunkina, minkä aseman se säilytti vuoteen 1918 saakka. Palatessaan Pietariin keisarinna ei kuitenkaan asettunut kolmanteen Talvipalatsin, vaan viereiseen Apraksinin palatsiin. Vuonna 1732 hän tilasi italialaistaustaisen arkkitehti Francesco Bartolomeo Rastrellin rakentamaan kokonaan uudelleen Apraksinin palatsin, laajentamaan sitä ja yhdistämään siihen naapuritaloja. Neljännen ja viimeisen Talvipalatsin ydin ei siis ole Pietari I Suuren palatsi, vaan kenraaliamiraali Fjodor Matvejevitš Apraksinin (1661–1728) palatsi, joka oli karkotettu Viroon kuvernööriksi vuonna 1719.[6] Vaikka keisarinna Anna oli epäsuosittu ja häntä pidettiin "tylsänä, karkeana, lihavana, ankarana ja ilkeänä", hän halusi luoda hoviinsa sivistyneemmän ja hienostuneemman ilmapiirin. Hän suunnitteli uusia värejä palvelijoittensa asuihin ja sima sekä vodka korvattiin samppanjalla ja burgundilaisella punaviinillä. Hän kehotti pajareja korvaamaan entiset huonekalunsa mahonki- ja eebenpuuhuonekaluilla, mutta hänen oma makunsa sisustuksessa käsitti umpikultaisen peilipöydän ja hopeisen rubiineilla upotetun "helpotusjakkaraan" (toiletti-tuoli). Tällaista loiston ja ylellisyyden taustaa vasten hän järjesti ensimmäiset juhlansa Talvipalatsin vastikään valmistuneessa puutarhamaisessa galleriassa, joka keskellä Venäjän talvea muistutti appelsiinilehtoa.[9] Talvipalatsin neljäs versio tuli olemaan arkkitehti Rastrellin jatkuva rakennus- ja suunnitteluhanke koko keisarinna Annan hallituskauden ajan. Keisarinna Elisabetin aika 1741–1762Pietari Suuren tytär suuriruhtinatar Elisabet syrjäytti keisarinna Annan seuraajana vuonna 1740 syntyneen lapsikeisari Iivana VI:n verettömässä vallankaappauksessa. Uusi keisarinna Elisabet, jonka pääasunto oli Pietarin Kesäpalatsi (nykyisen Mikaelinlinnan paikalla), johti Talvipalatsissa hovia, jota historioitsija Vasili Kljutševski kuvaili myöhemmin "kullatun kurjuuden" tyyssijaksi.[9] Elisabetin hallituskaudella arkkitehti Francesco Bartolomeo Rastrelli, joka oli työskennellyt alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti, kehitti vuonna 1753 aivan uuden, valtavamittakaavaisen suunnitelman eli nykyisen Talvipalatsin. Palatsin nopeasta valmistumisesta tuli keisarinnalle kunnia-asia, joka piti palatsia kansallisen arvovallan symbolina. Meneillään olevan Seitsenvuotisen sodan sekä Venäjän kansalle että armeijalle aiheuttaman puutteen ei annettu haitata rakennustöiden edistymistä.[11] Talvipalatsi oli Rastrellin luomistyön huipentuma. Kolmikerroksinen rakennus on nelikulmion muotoinen: voimakkaat neliömäiset tilat yhdistyvät kulmistaan toisiinsa leveillä kolmikerroksisilla gallerioilla, joissa sijaitsivat eteiset ja asuintilat. Koristelun runsaus antaa julkisivuille tunteen aaltoilevasta sisäisestä voimasta. Palatsi edustaa venäläisen barokiarkkitehtuurin huippua ja sen lopun alkua.[12] Palatsissa kerrotaan olevan 1 500 huonetta, 1 786 ovea ja 1 945 ikkunaa, sekä hallintotoimistot ja keisarillisen perheen asuintilat, jotka on järjestetty kahteen enfiladiin eli huoneriviin Jordan-portaikon ylimmältä tasolta lukien. Rakennuksen nopeasta valmistumisesta tuli keisarinnalle tärkeä asia, ja työtä jatkettiin ympäri vuoden, jopa talven ankarimpina kuukausina. Hankkeeseen oli varattu 859 555 ruplaa, raha koottiin valtion majataloissa perittävällä verolla, mutta vaikka työläiset ansaitsivat vain yhden ruplan kuukaudessa, työt jouduttiin keskeyttämään väliaikaisesti varojen puutteen vuoksi. Lopulta suola- ja alkoholiveroja korottamalla katettiin ylimääräiset kustannukset ja sen lisäksi ihmiset jotutuivat maksamaan veroja sodankäymiseen. Elisabetin uskomaton tuhlaavaisuus hyödytti kuitenkin suuresti maan infrastruktuuria. Hän tarvitsi tavaroita eri puolilta maailmaa, ja hänen tilaamanaan parannettiin teitä koko Venäjällä.[13] Rakennuksen lopullinen hinta oli 2 500 000 ruplaa.[14] Vuoteen 1759 mennessä, vähän ennen Elisabetin kuolemaa, nimensä arvoinen Talvipalatsi oli valmistumassa. Hallitsija vietti Talvipalatsissa kylmät talvikaudet; kesäisin hän asui noin 20 kilometrin päässä Tsarskoje Selossa (nykyinen Puškin) sijaitsevassa Katariinan palatsissa tai Pietarhovissa. 1800-luku     Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n aika 1801–1855Talvipalatsi oli keisariperheen sekä asuin- että edustuspalatsi yli 150 vuotta, ja palatsin sisustusta on tuona aikana muutettu monia kertoja. Palatsissa oli tulipalo vuonna 1837, jonka jälkeen osa tuhoutuneesta sisustuksesta entistettiin lähes arkkitehti Francesco Bartolomeo Rastrellin alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi ja osa sisustuksesta muutettiin. Suunnittelutyöstä vastasivat pietarilaiset arkkitehdit Vasili Stasov ja Aleksandr Brjullov ja projektin hallinnoinnista arkkitehti Aleksandr Staubert. Julkisivu korjattiin alkuperäisen kaltaiseksi. Rastrellin suunnittelemassa asussa on säilynyt palatsin edustusportaikko, nimeltään Jordan-portaikko (nimi liittyy ortodoksisen loppiaisen vedenpyhitysjuhlaan eli symboloi Jeesuksen kastetta Jordanvirrassa) tai Suurlähettiläiden portaikko, joka on koristeltu runsain valkoisin ja kullatuin stukkokoristein ja peilein. Portaikko johtaa Rastrellin suunnittelemaan pylväikkögalleriaan alemmassa kerroksessa.  Italialaissyntyinen arkkitehti Carlo Rossi suunnitteli vuonna 1826 Sotagalleria-salin Napoleonia vastaan käydyn sodan muistoksi. Pitkänomaisen salin seinillä on 332 kenraalin muotokuvat, jotka ovat vuosina 1822−1828 maalanneet englantilainen muotokuvamaalari George Dawe (1781–1829) sekä hänen avustajansa, maaorja Aleksandr Poljakov (1801–1835) ja baltiansaksalainen taiteilija Wilhelm August Golicke (1802–1848). Vuoden 1837 tulipalossa muotokuvat saatiin pelastettua, ja sali rakennettiin uudelleen Vasili Stasovin suunnittelemana, jonka käsialaa on myös Yrjönsali eli Suuri valtaistuinsali. Aleksandr Brjullovin suunnitelmien mukaan on rakennettu muun muassa Aleksanterinsali ja molempien Aleksandra Fjodorovna -nimisten keisarinnojen suosima vihreällä malakiitti-kivellä koristeltu Malakiittisali, jota pidetään yhtenä Talvipalatsin upeimmista saleista. Jordanin portaiden yläpäästä on pääsy Kenttämarsalkkojen saliin, jonka suunnitteli ranskalaissyntyinen arkkitehti Auguste de Montferrand ja joka valmistui vuonna 1833.[1] Talvipalatsin julkisivuun ei ole tehty muutoksia, vaan se on yhä arkkitehti Rastrellin luomassa asussa. Turkoosiin vivahtavaa vaaleanvihreää julkisivua rytmittävät valkoiset pilasterit, joiden jatkeena katon reunalla on pronssisia patsaita ja koristemaljoja.[1]  Keisariperheen yksityiset tilatTalvipalatsin yksityishuoneistot sijaitsevat palatsin länsisiivessä. Keisariperheen jäsenten yksityishuoneisiin pääsi tavallisesti Saltikov-sisäänkäynnin kautta, joka oli varattu vain keisarin, keisarinnan sekä suuriruhtinaiden ja suuriruhtinattarien käyttöön. Toinen sisäänkäynti oli erillisen kuutiomaisen kuistin kautta, joka oli Nevan puoleisen julkisivun länsipäässä. Pohjakerroksesta sinne pääsee Lokakuun portaikosta, joka tunnettiin aiemmin nimellä "Hänen majesteettinsa oma sisäänkäynti" (pohjakartan 36). Tämä kaksinkertainen keisarillinen portaikko oli toissijainen sisäänkäynti yksityisasuntoihin, ja se tarjosi kätevämmän reitin palatsin pohjakerrokseen ja yksityissisäänkäyntiin kuin muodollisempi ja seremoniallisempi julkinen reitti edustushuoneistojen läpi. Vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen aikana tämä oli sisäänkäynti, jonka kautta vallankumoukselliset pääsivät palatsiin pidättääkseen väliaikaisen hallituksen pienessä Valkoisessa ruokasalissa. Siitä lähtien se on tunnettu Lokakuun portaikkona, ja siinä on tapahtumasta muistolaatta. Koostaan ja loistokkuudestaan huolimatta Lokakuun portaikko oli toissijainen portaikko, ja Jordan portaikko oli tärkein.[15]  Palatsin muodollisimmista huoneista yksityisiin asuntoihin päästään rotundan (pohjakartan 26) eli pyöreän aulan kautta, joka toimi keisarin vastaanotto- ja odotushuoneena. Toinen sisäänkäynti on Malakiittisalista, joka toimi sekä yksityisenä että juhlasalina ja oli usein kokoontumispaikka keisarillisten kulkueiden alkaessa viereisestä Arabialaisesta salista, joka johti tärkeimpiin edustusasuntoihin – erityisesti keisarisuvun häiden yhteydessä. Keisarinna puki muodollisesti Romanov-suvun morsiamet hääasuun Malakiittisalissa.[16] Keisarinna Maria Fjodorovna rakennutti pääpihan keskelle vuonna 1885 puutarhan (kartta 32), joka oli aiemmin ollut mukulakivialue, josta puuttui kasvillisuus. Hoviarkkitehti Nikolai Gornostajev suunnitteli puutarhan, jota ympäröi graniittisokkeli ja keskellä suihkulähde. Pihalle istutettiin puita ja palatsin seinävierille laitettiin kalkkikivilaatoitus.[17] Vuoteen 1917 asti tämä yksityissiipi oli kuin oma erillinen talo palatsissa; keisariperhe käytti sitä aina Talvipalatsissa asuessaan. Vuonna 1837 tapahtuneen suuren tulipalon jälkeen, jolloin valtaosa palatsista tuhoutui, yksityisasunnot rakennettiin uudelleen eri kertaustyylisiksi niitten asukkaiden, Nikolai I:n lähisukulaisten, maun mukaisiksi. Seuraavien kolmen keisarin aikana tehtiin paljon sisustus- ja muutostöitä, mutta pohjakaava pysyi ennallaan.[18]  Nikolai I:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan asunnot olivat palatsin luoteiskulmassa, sviitissä, jossa hallitsija on perinteisesti asunut Katariina Suuren ajoista lähtien. Aleksanteri III perheineen ei asunut Talvipalatsissa vaan turvallisemmissa Anitškovin ja Hatsinan palatsissa. Katariina Suurella oli ollut täällä valtaistuinsalinsa, ennen kuin arkkitehti Giacomo Quarenghi sai päätökseen suuremman Yrjönsalin rakentamisen itäsiipeen vuonna 1787. Palatsin sisustus muuttui Francesco Bartolomeo Rastrellin 1780-luvulla suunnittelemasta koristeellisesta rokokoosta yksinkertaisemmaksi uusklassiseksi sisustukseksi, joka vallitsee edelleen edustushuoneissa. [19] Vuoden 1837 tulipalon jälkeen keisari Nikolai I oli vastuussa palatsin nopeasta jälleenrakentamisesta. Hän vaati, että julkisivu pysyy ennallaan, mutta salli suuria osia sisätiloista suunniteltaviksi uudelleen erilaisiin tyyleihin ja niiden käyttäjien maun mukaisiksi, mikä johti siihen että palatsin kuvattiin "1800-luvun palatsiksi, joka on saanut inspiraationsa 1700-luvun rokokootyylistä."[20]  Palatsin uudelleenrakentamiseen palkattiin useita merkittäviä arkkitehteja: Vasili Stasov, jonka tehtävänä oli rakennuttaa edustushuoneet uudelleen identtisiksi tai samankaltaisiin tyyleihin kuin ennen ja Aleksandr Brjullov, jonka suunnittelutyö liittyi yksityisasuntoihin.[19] Palatsin jälleenrakentamiseen osallistuneet arkkitehdit pystyivät hyödyntämään rakennustekniikkaa, joita Rastrellin ja Quarenghin alkuperäisissä suunnitelmissa 1700-luvulla ei vielä ollut. Tulipalon jälkeen havaittiin, että suuri määrä puurakenteita katoissa ja niiden väliset liian ahtaat tuuletusaukot[21] olivat olleet yksi syistä, miksi tuli oli levinnyt niin dramaattisesti. Jotta tämä ei toistuisi, kattorakenteissa käytettiin laajamittaisesti terästä barokin aikaisten tilojen kattojen valtavien jännevälien tukemiseen ilman tukipilareita.[19] Pienemmissä huoneissa holvikatot rakennettiin paloturvallisemmasta tiilestä, joilla oli merkittävä vaikutus Brjullovin yksityistilojen sisustussuunnitelmiin. Holvirakenteeseen voitiin soveltaa sekä goottilaista että bysanttilaista sisustustyyliä. Uusgotiikka ei näy missään palatsissa selvemmin kuin Brjullovin vuonna 1838 Nikolai I:n tyttärille luomassa pohjakerroksen Goottilaisessa salongissa. Arkkitehti Andrei Stackenschneider palkattiin 1850-luvulla toteuttamaan monia projekteja palatsissa mm. Paviljonkisalin suunnittelu vuonna 1858 Pienessä Eremitaašissa ja edustushuoneitten suunnittelu vuonna 1860 Suuressa Eremitaašissa.[19][22] Talvipalatsi sähköistettiin vuonna 1885. Ensimmäinen tila, jossa sähkövaloa kokeiltiin Aleksanteri III:n käskystä oli Yrjönsali.[23] Nikolai II:n aika, 1894-1904 Luoteiskulman huoneista tuli vuoden 1895 jälkeen osa Nikolai II:n ja hänen keisarinnansa Aleksandra Fjodorovnan asuntoja, jotka suunnitteli kodikkaammiksi hoviarkkitehti Aleksandr Krasovski[23] tasaamalla holvikatot matalammiksi. Heille rakennettiin yhteinen karjalaisella koivulla paneloitu ja kasviaiheisella kretongilla verhoiltu makuuhuone entiseen keisarinna Maria Aleksandrovnan makuuhuoneeseen. Keisarinnan kapea pukeutumishuone oli verhoiltu vaaleanpuna-violetti raitaisella silkillä. Keisarille rakennettiin uusgoottilainen kirjasto, mahongilla paneloitu biljardihuone ja kapea tammipaneloitu uusgoottilainen työhuone. Keisarin suuren kylpyhuoneen lattiaan oli upotettu dresdeniläisillä posliinilaatoilla reunustettu marmorilaatoitettu 387 x 385 cm x 159 cm suuruinen kylpyallas, johon johti kahdeksan marmoriaskelmaa.[23] Myös keisarinnan kylpyhuoneessa oli upotettu marmoriallas. Keisarinnan buduaari tehtiin uudelleen vuonna 1894 Maria Aleksandrovnan Vadelmanpunaisen salongin tilalle. Tässä uusrokokoo-tyylisessä huoneessa, joka oli täynnä ruukkuihin istutettuja kukkia, seinät oli verhottu keltaisella kuviosilkillä ja huonekalut vaaleanpunaisella, sinisellä ja keltaisella silkillä, keisari Nikolai vietti mieluiten aikaansa puolisonsa kanssa. Virallisempia oleskelutiloja olivat uusempiretyylinen salonki ja uusklassistinen Ludvig XVI -tyylinen Hopea salonki, Pompeiji ruokasali muutettiin uusrokoohenkiseksi pieneksi valkoiseksi ruokasaliksi.[23] Yksityishuoneista on näkymät nurmikentälle ja puistoon (kartta 35), jonka entisestä paraatikentästä rakennutti maisema-arkkitehti Georg Kuphaldtin suunnitelmien mukaisesti 1890-luvun lopulla keisarinna Aleksandra Fjodorovna, joka halusi lapsilleen yksityisen leikkipaikan eikä pitänyt siitä että ihmiset tuijottivat suoraan kadulta hänen ikkunoihinsa. Puutarha ympäröitiin korkealla graniittimuurilla, jonka harjalla oli koristeellinen korkea takorauta-aita.[17][23] Vuoden 1904 huhtikuussa viimeinen keisari Nikolai II ja hänen perheensä muuttivat Talvipalatsista yksityisempään ja turvallisempaan Aleksanterin palatsiin Tsarskoje Seloon. Tämän jälkeen Talvipalatsia käytettiin vain muodollisiin valtiollisiin tilaisuuksiin.[18][23] 1900-luku Viimeiset naamiaiset Talvipalatsissa 1903Talvipalatsin juhlatilaisuudet vähenivät keisari Nikolai II:n aikana lähes olemattomiin. Viimeinen suuri keisarillisen suvun sekä aateliston kokoontuminen Talvipalatsissa oli vuonna 1903 tsaari Aleksei I:n 290 vuotta aiemmin alkanutta hallituskautta juhlistava tilaisuus, joka pidettiin keisarinna Aleksandra Fjodorovan ideoimana. Keisari Nikolai ei nähnyt sitä tavallisina naamiaisina, vaan ensimmäisenä askeleena kohti Moskovan Venäjän aikaisen hovin riittien ja tapojen palauttamista.[24] Juhla järjestettiin kahdessa osassa: 11. helmikuuta 1903 venäläisen musiikin konsertti ja baletti Eremitaašin teatterissa, tanssiaiset Paviljonkisalissa sekä illallinen espanjalaisen, italialaisen ja flaamilaisen taiteen näyttelysaleissa. Juhla jatkui 13. helmikuuta 1903 naamiaistanssiaisilla Konserttisalissa, johon oli kutsuttu 390 vierasta, joista 65 oli tanssivia seurustelu-upseereita. Illallinen oli katettu 34 pyöreään pöytään Nikolain saliin ja buffet Konserttisaliin ja pieneen ruokasaliin, tee- ja viinitarjoilu Malakiittisaliin.[25] Juhliin osallistui myös Siamin prinssi Chakrapong. Suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitš (suuriruhtinatar Ksenia Aleksandrovnan puoliso) muisteli tilaisuutta "imperiumin historian viimeisenä näyttävänä juhlana ... [mutta] palatsin suurista ikkunoista tuijotti uusi ja vihamielinen Venäjä ... kun tanssimme, työläiset lakkoilivat ja Kaukoidän pilvet [Venäjän-Japanin sota] riippuivat vaarallisen alhaalla."  Koko keisarillinen perhe, Nikolai II tsaari Aleksei Mihailovitš I:nä, Aleksandra Fjodorovna tsaaritar Maria Miroslavskajana, olivat pukeutuineina 1600-luvun koristeellisiin vaatteisiin, jotka oli suunnitellut historian asiantuntijoitten johdolla taiteilija Sergei Solomko. Myös henkilökunta eli masurkan tanssijat, joiden johtajana oli puolalainen tanssijavirtuoosi Felix Krzesinski (primaballerina Matilde Krzesinskan isä); orkesteri, Arkangelin kuoro, vartijat ja sotilaat olivat pukeutuneet 1600-luvun asuihin.[25] Perinteisistä venäläisistä tansseista oli pidetty pukuharjoituksia, soolotanssijoina olivat suuriruhtinatar Elisabet Fjodorovna ja ruhtinatar Zinaida Jusupova. Monilla oli yllään korvaamattomia alkuperäisiä koruja ja asusteita, jotka tuotiin tätä tilaisuutta varten Kremlin asehuoneesta. Eremitaašin teatterissa otettu valokuva oli heidän viimeinen yhteisvalokuvansa. Lisäksi keisarinnan toiveesta yli 300 osallistuneesta otettiin Pietarin parhaitten valokuvaajien ottamana studiovalokuva naamiaisasussaan ja niistä tehtiin maksullinen hyväntekeväisyyteen tarkoitettu, 195 valokuvalla kuvitettu painettu albumi, joka jaettiin kaikille osallistujille.[26] Palatsin komentaja, keisarin seurueen kenraalimajuri Vladimir Nikolajevitš Vojeikov muisteli juhlia: ”Vaikutelma oli upea - vanhojen kansallisten asujen suuri määrä, jotka oli koristeltu runsaasti harvinaisilla turkiksilla, upeilla timanteilla, helmillä ja jalokivillä, enimmäkseen alkuperäisen mukaisesti istutettuina. Sinä päivänä näkyi ihmisten yllä sukujalokiviä niin paljon, että se ylitti kaikki odotukset." Naamiaisten jälkeen alkoi ns. "venäläinen buumi" ja kiinnostus kansallisia venäläisiä perinteitä kohtaan lisääntyi ylemmissä yhteiskuntaluokissa.[27] Tasan vuotta myöhemmin alkoi Venäjän-Japanin sota. Juhlaan osallistuneita
Vuosina 1914-1915 ensimmäisen maailmansodan aikana Talvipalatsissa toimi sotasairaala.[28] Vallankumouksen jälkeenHelmikuun 1917 vallankumouksen jälkeen pienessä valkoisessa ruokasalissa kokoontui Venäjän väliaikainen hallitus. Keisariperheen yksityishuoneet avattiin lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen yleisölle ja ne toimivat näyttelynä heidän elämästään vuoteen 1926 asti. Sen jälkeen huoneet pientä valkoista ruokasalia ja goottilaista kirjastoa lukuun ottamatta purettiin ja niistä tehtiin Eremitaašin näyttelytiloja. [23][29] Lähteet
Aiheesta muualla
Information related to Talvipalatsi |
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
.jpg)
.svg)
Portal di Ensiklopedia Dunia
